Hanoi Rocks!

Aina aika ajoin jaksan hehkuttaa, että kuinka ihana Hanoi on ja kuinka se tuntuu jo kotikaupungilta. Moni on kysyny että no mikä siitä Hanoista tekee niin siistin ja mikä on parasta. Yhellä sanalla jos pitäis vastata, niin se olisi tunnelma. Atmosfääri, ilmapiiri, se fiilis mikä täällä on. Sitä on aika vaikee sen tarkemmin selittää, mutta se tuntuu olevan monen muunki vastaus kysyttäessä. No mitä mä täällä sitten teen? Tunnelmoin. Otan mopon alle ja lähen ajamaan suuntaan x. Eksyn tahalleen, jotta mun pitää löytää sieltä takaisin. Parkkeraan välissä johonkin ja lähden eksymään kävellen. Äitille tiedoksi että mulla on kartta puhelimessa, jolla löydän kyllä pois. Kenen tahansa täällä asuvan kanssa olenkaan jutellut, joka ikinen on samaa mieltä sen kanssa, että joka päivä löytää jotain uutta. Täällä ei oikeastaan tarvi edes tehdä mitään, jotta viihtyisi. Kahvilan penkkejä kulutan aika huolella.

Se mikä tuli todella positiivisena yllätyksenä, on se, kuinka autenttinen tää kaupunki on. Nyt puhutaan pääkaupungista, jossa asuu 6,5 miljoonaa asukasta, joten olin kuvitellut, että kyllähän täälläkin turistia riittää. Kokemukseni perustui Saigoniin, jossa olin käynyt kaks vuotta sitten. Olin niputtanut Hanoin siihen samaan syssyyn, mutta kuinka väärässä olin. Kärjistetysti sanottuna, Hanoi ja Saigon on yhtä kaukana toisistaan, kun maailmanloppu on kynsilakasta. Paljon kertoo se, jos kävelet 10-15 minuuttia pois vanhasta korttelista, mikä on kaikkien matkailijoden keskittymä, et enää näe turistin turistia ja englannin puhuminen loppuu kuin seinään.

Mun toinen suosikkiharrastus täällä on syöminen. Tää pätee meihin kaikkiin vaihtareihin oikeestaan. Ruoka on perinteisessä hyvin yksinkertasen näkösessä muovituoliraflassa halapaa ku saippua. Mitä sitä turhia kokkailemaan. Kerran tein pastabologneset ite ja seki oli niin vaivan takana että empä oo enää viittiny. Ainoo ruuan laittoon liittyvä prosessi on mun aamuinen kahvin keitto (ks. kuva alla) tai jos oikeen opiskelijaksi heittäydyn, niin keitän illalla spagettia. Lisäksi nyt elellään viimesiä hetkiä, kun voin syödä aitoa vietnamilaista taas vähään aikaan. Toissapäivänä paistelin ite pakaste kevätkääryileitä. Pohjaanhan ne palo.

Siis tähän räpeltämiseen mulla menee aamuisin joku 20 minuuttia. En tiiä oonko sokia vai idiootti, mutta en oo vieläkään löytäny suodatinpusseja kaupasta. Tuon askartelun jälkeen jouvun aina lämmittään sumpin uudelleen mikrossa.

Enihau, minusta on toisaalta hauska, että Suomessa lääkärissä jaellaan innolla lappuja, joissa mainitaan ettei missään nimessä katukeittiöihin syömään. Bullshit! Minä nakkaisin roskiin sellaset liibalaaba laput. Kaikista paras ruoka on aina katukeittiössä, siellä missä paikalliset syövät. Täällä olessa minulla on kerran mennyt vatta sekaisin, en kyllä tiiä mistä se meni, mutta eipä oo silti jännittäny syöminen senkään jälkeen.